Nykyään lapsilta vaaditaan paljon jo pieninä, minusta aivan liikaa. Pitäisi kasvaa, kehittyä ja oppia nopeammin kuin muut. Pitäisi olla parempi ja vanhempi henkisesti ja käytökseltään kuin muut ikäisensä. Vanhemmat kerskailevat lastensa taidoilla keskenään ja melkeinpä kilpailevat, että kenen lapsi on ns. paras. Lapsen pitäisi oppia jo todella pienenä pärjäämään yksin kotona, ettei vanhempien tarvitsisi ottaa lasta mukaan vaikka kauppaan tai ravintolaan. Lapselle hoetaan pienestä pitäen, ettei ole rahaa, koska pitää maksaa asunnon vuokra/laina, laskuja, vaatteet ja ruokaa. Se lisää lapselle taakkaa ja pakottaa kasvamaan aikaisemmin kuin ennen. Lapsi on kuitenkin lapsi ja silloin elämän pitäisi olla huoletonta. Tai ainakin huolien pitäisi olla karkkipäivän karkkien määrän tai hävinneen lempilelun tasoa. Näin ei vain ole jos lapsikin joutuu leluhyllyllä miettimään syntymäpäivälahjatoivettaan niin, että onko vanhemmalla rahaa siihen.
”Tarvitsenko todella lisää leluja vai pyytäisinkö uuden takin?”
Lisäksi lapselle sysätään nykypäivänä hirveästi vastuuta, enemmän kuin lapsen pitäisi yrittääkään kan-taa. Esimerkiksi sisaruksista vastuun ottaminen ja sisarusten hoitaminen vanhempien poissa ollessa on lapselle monesti kunnia mistä olla ylpeä, mutta myös todella raskasta pienelle, joka ei vielä ymmärrä kaikkea mitä vastuu edes pitää sisällään. Tai vaikka jos vanhempi on alkoholisti tai käyttää muuten päihteitä niin lapsi voi joutua huolehtimaan itse itsestään jo todella pienenä. Pukeutuminen, syöminen ja mahdollisesti jopa vanhemmasta huolehtiminen voivat joutua lapsen vastuulle. Sisaruksista huolehtiminen on sinänsä hyvä juttu ja kasvattaa lapsen käsitystä vastuun ottamisesta lapsen kehitykseen sopivassa mittakaavassa, mutta täysi vastuu ei saa lapsella olla toisesta lapsesta. Jos jotain sattuu, on se aina vanhemman syy.
”Äiti juo haisevaa vettä taas, on siis minun vuoroni tehdä ruokaa pikkuveljelle ja äidille.”
Lapset kyllä asettavat itse itselleen ja toisilleenkin vaatimuksia siitä mitä pitäisi olla tai osata. Pitäisi olla parempi puhelin ja enemmän tietoa sekä osaamista kuin leikkipihan kavereilla. Esimerkiksi jos joku osaa kuusivuotiaana laskea pluslaskuja niin toisen lapsen on osattava sitten jo kertolaskuja tai on ”auttamattomasti huonompi” niin kuin olen kuullut kotipihani lapsien huutelevan. Kilpailuhenkisyys on sinänsä hyvä ja se edistää intoa oppia uutta, mutta nykyään se on korostunut hirveästi ja vanhemmat lähinnä lisäävät sitä – pääasiassa pönkittääkseen omaa itsetuntoaan, kun omalla lapsella on vaikka parempi puhelin kuin naapurin lapsella. Kilpailusta on tullut osin epätervettä ja liian dominoivaa.
”Sinun vanhemmat ovat varmasti ihan köyhiä, kun ei ole varaa parempaan.”
Lapsuusaika on liian lyhyt nykyään. Vanhemmat, kaverit ja yhteiskunta pakottaa lapsia kasvamaan nopeammin jatkuvasti ja ottamaan vastuuta asioista jotka ovat usein liikaakin. Surullista on se, että lapsen mieli kovettuu aikaisin ja unohtaa leikin ilon. Vanhemman vastuulla olisikin siis nykypäivänä yhä enenemässä määrin lapsen pitäminen lapsena tarpeeksi kauan. Leikki on lapsen työtä, se pitäisi muistaa aina.
”En ehdi leikkiä, kun minun pitää vahtia pikkuveljeä.
Veli on vielä niin pieni ja äiti on iltaisin töissä.”
Lapsien pitäisi saada olla lapsia juuri niin kauan kuin he sitä ovat. Tosin itse olen päättänyt, etten kos-kaan aikuistu kokonaan. Elämä on paljon hauskempaa, kun välillä heittäytyy lapselliseksi ja silloin jaksaakin paremmin laskujen ja muiden aikuisten juttujen keskellä. Minusta siis parempi sanonta on: ”Leikki-ikä on kokoikä.”
(Kappaleiden väleissä lainausmerkeillä olevat ovat kuulemiani lausahduksia lasten suusta.)
Jenni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti